Minä ja robottiauto

Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä ajoin kotia kohti Koverharista. Takana oli mielenkiintoinen kokous liittyen masuunin parannustöihin. Myös hankolaisesta jalkapallosta puhuttiin. Hyvä fiilis jäi, hienoa, että yritykset tukevat nuorten liikuntaharrastuksia. Masuunin korjauksiakin suunniteltiin hyvässä hengessä, olihan masuuni Koverharin tehtaan sydän ja keuhkot. Elämän tuli.

Oli talvi, mutta tie oli kuiva. Tietä reunustivat lumipenkat – runsasluminen talvi, sanoisi Pekka Pouta.

Minulla on ollut onni ajaa hyvillä ja edistyksellisillä autoilla. Tuona päivänä alla oli yksi kaikkien aikojen suosikeistani: uutuudenhohtoinen, kolmelitrainen, Opel Omega, jossa oli vakionopeudensäädin.

Vakionopeudensäädin oli kohdistettu kahdeksaankymppiin. Ajaa hurruttelin auringon paistaessa. Pienessä ylämäessä auto alkoi ottaa kierroksia ja hups! Siinä sitä sitten mentiin kaksi kierrosta ympäri ja päädyin lumipenkkaan. Pieni nousu olikin ollut liukas. Onneksi ei ollut vastaantulijoita, sillä kolarihan siitä olisi tullut.

Nousin autosta ja katsoin vauriot. Ei paha. Puskuri roikkui jonkin verran, mutta päätin ajaa Suomenojalle ja jättää auton sinne kunnostettavaksi.

Robottimersulla ajellessa olen muistanut tuon tapahtuman, joka onneksi ajajanurani toistaiseksi (kopkop) ainoa källi. Miten mahtaisi Mercedes Benzin Intelligent Drive hoitaa vastaavan tilanteen.

Kilometrejä tulee lisää. Tässä vaiheessa on selvää, että en enää aja yksin. Me ajamme yhdessä auton kanssa. Voin laittaa auton ajamaan tai ajaa itse. Mutta vaikka ajaisin itse, auto huolehtii monesta asiasta. Se ei anna liukua penkan puolelle, se ei anna lähteä ohittamaan jos toinen auto on nk sokeassa pisteessä, se muistuttaa erilaisista asioista – mm. siitä että ajon aikana kannattaa huolehtia virkeydestään. Toki näitä kaikkia ominaisuuksia on muissakin autoissa, mutta se miten kaikki toimii yhdessä on varmasti mesessä huippuluokkaa.

Liukas mäki vaivaa mieltäni niin, että soitan Pauli Eskeliselle, Mercedes Benz asiantuntijalle Veholla.

Minä: Miten kävisi vastaavassa tilanteessa nyt käytössäni olevalla robomersulla ajettaessa.

Pauli: Ei missään tapauksessa samalla tavalla. Liukkaalla vakionopeudensäätö sulkee itsensä pois, eikä auto ala ottaa kierroksia, kuten silloisessa autossasi.

Suomessa liukkaat kelit ovat sääntö – ei poikkeus. Emme ennättäneet Paulin kanssa enempää jutella asiasta, mutta aion ottaa selvää, miten koko systeemi toimii. Autojen kanssa minulle ei riitä, että hommat toimii, haluan tietää myös miten ne toimivat.

Se, että auto ajaa itsekseen maantiellä tai motarilla ei ole enää, ainakaan tämän blogin lukijoille, mikään uutinen. Mutta se miten se toimii ruuhkassa oli minulle yllätys, ehkä lukijoille myös. Hyvästi kaasu – 10 metriä – jarrutus – kaasu – 10 metriä… robomersu hoitaa. Ruuhkatuskailu vähenee neljäsosaan tai oikeastaan häviää kokonaan. Ruuhkassa kun kököttää, niin ei siinä tuskailut auta, mutta helpottaa huomattavasti, kun ei tarvitse veivata polkimilla eestaas. Ominaisuus mahdollistaa vaikkapa osallistumisen etänä kokoukseen, kun liikenne ei keskeytä ajatuksia (kauttimen kautta tietysti – ei puhelin kädessä!)

Olen ollut yksi niistä, jotka ovat epäilleet robottiautoja, koska ajaminen on niin kivaa. Olen todellakin nauttinut ajamisesta hyvillä autoilla. Tosin tietyt matkat ovat ikävämpiä kuin toiset. Mutta nyt kun alan tottua yhteiseen ajamiseen robomersun kanssa, niin en haluaisi enää palata vanhaan. Yhteisajo, codriving, on paljon turvallisempaa ja rennompaa ja se vapauttaa havainnoimaan ympäristöä enemmän kuin ennen. Turvallisuustekijä sekin.

Vielä yksi tarina tähän loppuun. Ajoimme robomersun kanssa Munkkiniemessä kapeaa katua pitkin. Yhtäkkiä pieni poika skeittilautoineen hyppäsi tielle pysäköidyn auton takaa. Huomasin pojan ajoissa ja jarrutin, mutta niin huomasi robomersukin ja sekin jarrutti ja vilkutti vielä kaupan päälle punaista valoa. Poika katsoi meitä hiukan säikähtäneenä ja pinkoi sitten lautansa kanssa eteenpäin.

Toivottakaamme robottiautot tervetulleeksi. Liikkumistarpeemme eivät lopu, vaikka digitalisaatio lisää mahdollisuuksia hoitaa asioita yhdestä paikasta. Robottiautot, älyliikenne ja uudet palvelut tekevät liikkumisesta parempaa – myös ympäristölle.

 

Robottiauto – ei mitään utopiaa

Ajattele jos eteesi astuisi ulkoavaruuden olento ja esittelisi itsensä marsilaiseksi. Katsoisit ehkä kaveria suu auki ja ihmettelesit, että eihän Marsissa ole elämää. Ja että Marsiinhan mennään vasta joskus tulevaisuudessa. Varmasti olisit aika hämilläsi, vai mitä?

Tämän blogin piti ilmestyä jo viikko sitten. Halusin heti tuoreeltaan kertoa matkastani Ulvilaan. Matkasta, jonka tein robottiautolla. Mutta reissusta tuli niin täydellisen hämmästyttävä, että minulle kävi, kuin jos olisin tavannut marsilaisen. En saanut sanaa suustani.

Matka Ulvilaan on aina innostava ja odotettu tapahtuma. Tällä kertaa kävin automaatio -aamukahvilla Friitala -talossa keskiviikkona 11.3. Paikalla oli automaatioalan yrittäjiä, kunnan silmää tekeviä sekä muiden tahojen edustajia. Yhteistä osallistujilla oli luottamus tulevaisuuteen – automaatio työllistää ja menestyy viimeisimmän, Satakunnassa tehdyn, kyselytutkimuksen mukaan.

Matkakumppanini Nicholas ajoi Humppilaan saakka. Humppilassa on mukava pysähtyä matkalla Porin seudulle. Tarjolla on kahvin lisäksi suomalaista designia hintaan, joka miellyttää myös kukkaroa.

Humppilassa tartuin robottiauton rattiin – tai siis päätin olla tarttumatta. Halusin kokeilla mihin auto todellisuudessa kykenee, kuinka pitkälle pääsisimme, kun antaisimme auton ajaa itse.

Minua jännitti todella paljon. Valmiustila tarttua hallintalaitteisiiin ylitti 100%. En luottanut autoon ollenkaan. Moni on ollut sitä mieltä, että robottiautoilu on tulevaisuutta – utopiaa, joka tapahtuu ehkä joskus. Eihän tämäkään voi onnistua!

Ensimmäinen suora. Ensimmäinen mutka. Ensimmäinen hitaampi auto edessä. Mersu toimii kuin unelma, ei ongelmia. Välillä näyttöön ilmestyvät punaiset kädet komentamaan kädet takaisin rattiin! Sitten auto saa jälleen mennä itsekseen.

Sitten tulee haaste. Tiukka mutka ja vastaan tulee rekka, joka varmasti aiheuttaa myös ilmanpainetta. Nostan oman valmiustilani 150%:iin ja katson selviääkö robomersu tilanteesta. Ja selviäähän se. Huokaisen helpotuksesta ja rentoudun hiukan.

Matka jatkuu. Ulvilan risteykseen saakka, noin sadan kilometrin matkan, auto ajoi lähes virheettä. Kerran se yritti kääntyä risteyksestä, ilmeisesti auto luki kaistamerkintöjä ja teki oman johtopäätöksensä. Toisen kerran puutuin ajoon, kun polkaisin kaasua ohituskaistalla päästäkseni nopeasti kahden rekan ohi.

Illalla pääsimme kokeilemaan pimeän ajoa ja kaukovaloja, nekin toimivat nimittäin automaattisesti. Pistin pitkät päälle, tuttu sininen valo syttyi kojelautaan ja sai siinä pysyäkin, kunnes katuvalaistus salli lyhyiden valojen käytön.

Pitkät valot toimivat ameebamaisesti. Ne tekevät varjon vastaantulevan auton kohdalle, mutta pitävät pitkät päällä suuntaan, jossa kukaan ei niistä häikäisty. Näin koko ajan oikein hyvin ajosuuntaan, samalla kun vastaantulijat saivat jatkaa matkaa turvallisesti silmiä siristämättä. En ole milloinkaan ollut kovin innokas ajamaan pimeällä, varsinkaan syyssäällä, kun kaikki näyttää olevan pelkkää mustaa. Uudet automaattiset ameebamaisesti valaisevat lamput auttavat valtavasti, turvallisuusarvo on huikea.

Vastaava Mercedes Benz on ajanut Saksassa perinteisen Bertha Benz reitin – maantietä, kaupunkia ja moottoritietä, ilman, että kuljettaja koskee hallintalaitteisiin. Pauli Eskelinen Veholta kertoo, miten minun ajokkini eroaa kyseisestä autosta:

Tulevaisuus on nyt. Robottiautot eivät ole utopiaa. Lyhyt kokemukseni on osoittanut myös sen, miten paljon itseasiassa teen virheitä ajaessani. En niitä ole huomannut, koska korjaan ne automaattisesti – kuten robottikin. Mutta jos en ennättäisi korjata, niin robotti huolehtisi siitä. Robottiautoilu on tällä hetkellä codriving, ihmisen ja robotin yhteistyötä, joka parantaa erityisesti turvallisuutta. On myös mainittava, että robomersu on todella kohtelias kuski. Se pitää hyvät turvavälit, hidastaa ajoissa ja huomioi asioita ympäriltään 360 astetta.

Vielä on mainittava, että en ole milloinkaan ajanut kolaria (kop kop). Oli suuri yllätys huomata miten monta virhettä ajaessa tapahtuu. Tällä viikolla poikkesin Tampereella. Paluumatkalla näin penkkaan ajaneen auton ja ajattelin, että robotti olisi todennäköisesti estänyt onnettomuuden. Kuinka moni on huomannut ajautuvansa kohti penkerettä karkkipussia tai kännykkää kaivaessa?

Robomersu on minulla ainakin kaksi kuukautta käytössä. Kokemuksia tulee varmasti lisää, jaan niitä pari kertaa kuukaudessa tällä sivustolla.